Minä olen tylsä

Tällaiseen tulokseen on tullut. Nauran nykyään tosi harvoin tai hassuttelen tai keksin itse jotain hauskaa äärimmäisen harvoin. Lähes kaikki toimet on suuniteltu etukäteen ja etenen kalenterin mukaan, eikä siellä lue "Kerro vitsi!", "Tanssi imurin kanssa!" tai "Laula haarukkaan!".

Viimeksi nauron viikko sitten, kun serkkuni kutsui minua läskitrampoliiniksi. Sitä ennen, en muista milloin. Surullista! Spontaanius, nautinto ja ilo ovat piiloutuneet jonnekin. Eihän hauskuun pakottamalla tule, se on paljon enemmän tilannekomiikkaa, verbaalista lahjakkuutta ja mielikuvitusta. Luulen, että minä en ole ainoa, joka murehtii tätä, ainakin meidän asunnossa on toinenkin.

Luulen, että stand-up-koomikot ovat suuressa suosiossa juuri tämän ilon puutteen takia. Ennen ihmiset kokoontuivatn yhteen ja veistelivät siellä juttuja ja vitsejä. Nykypäivänä mennään ennemminkin anonyymeinä kuuntelemaan yhtä ihmistä ja hänen juttujaan. Meidän suvussa, erityisesti Äidin puolella, ollaan aina kerrottu kaiken maailman hölmöjä tarinoita ja väännetty sanoja ja käytetty todella paljon verbaaliakrobatiaa. Se on ollut hauskaa ja se on kannustanut kaikkia kehittämään erilaisia tarinoita. Nyt kun näemme niin harvoin, niin voi yhdellä kädellä laske akuinka monta kertaa vuodessa näitä juttuja tulee kerrottua. Jos minä itse vieraassa seurassa alan vääntelemään sanoja, niin minua katsotaan pitkään ja pidetään idioottina. Niinpä minunkin osalta tämä hassuttelu on jäänyt lähes kokonaan pois.

Syytän spontaaniuden katoamisesta hektistä yhteiskuntaa. Työpäivät ovat pitkiä ja agressiivisia ajatusten suhteen. Aina on kiire jonnekin, eikä pää ehdi levätä. Enää ei tavata niin paljon muita ihmisiä, ainakaan spontaanisti. Lähes kaikki on suunniteltu etukäteen ja edetään vanhojen kaavojen mukaan. Luovuus ja mielikuvitus ahdetaan niin pieneen tilaan, ettei se pääse sieltä ulos ainakaan kovin helposti!