Eilen tuli tv:stä elokuva nimeltä "Kaunis Mieli". Elokuva on niin koskettava ja sykähdyttävä. Jo vuonna 2001, kun Jennin kanssa kävimme katsomassa Plevnassa oikein isolta kankaalta Russel Crowen tähdittämän setin, olin niin vaikuttunut ja päässä pyöri.
Ainakin minut, jolla oli joskus aika runsas mielikuvitus, elokuva sai ajattelmaan, että onkohan kaikki mitä minä näen ihan todellista. Onko ne ihmiset joille juttelen, onko se joukkue, jossa pelaan, onko se koulu, jota käyn aivan oikeasti olemassa. Tiettävästi kuitenkin kaikki ovat olleet ja ovat yhä ihan fyysisesti oikeasti olleet ja eläneet.
Pienenähän minulla, kuten varmasti lähes jokaisella lapsella, oli mielikuvituskaveri. Minun kaverini nimi oli Siri. Riinan mielikuvituskaverin nimi oli Peija. Mutta miksi vain lapsilla saa olla mielikuvituskavereita, miksei meillä aikuisilla voisi olla. Joskus pahimpina hetkinä asioiden sanominen ääneen helpottaisi tilannetta. Eikä yksin ollessaan tuntisi oloaan niin yksinäiseksi. Hulluksihan sitä heti sanottaisiin, jos kadulla puhelisi näkymättömälle frendille.
Viime aikoina olen tuntenut itseni skitsofreeniseksi lentopallokentällä. Kun samaan aikaan pitää pelata ja valmentaa, niin ajatukset ovat aika sekaisin. Onneksi minkkilaumassa löytyy myös omilla aivoilla ajattelivia ja peliälyä omistavia, että ihan jokaista ei tarvitse kädestä pitäen ohjata.
Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet viime vuosina hirveästi. Onneksi nykyään osataan jo itsekin hakea apua, ja vielä ajoissa. Tahti työelämässä on kiihtynyt ja kun kaiken pitäisi tulla heti ja kaikkea pitäisi olla, niin kyllähän se on aika raastavaa. Meitä kaikkia ei ole luotu elämään sellaisessa oravanpyörässä. Sama sääntö siis pätee niin ihmiskunnassa kuin elänkunnakin, vain vahvat ja voittajat pärjäävät loppuviimein.
Ainakin minut, jolla oli joskus aika runsas mielikuvitus, elokuva sai ajattelmaan, että onkohan kaikki mitä minä näen ihan todellista. Onko ne ihmiset joille juttelen, onko se joukkue, jossa pelaan, onko se koulu, jota käyn aivan oikeasti olemassa. Tiettävästi kuitenkin kaikki ovat olleet ja ovat yhä ihan fyysisesti oikeasti olleet ja eläneet.
Pienenähän minulla, kuten varmasti lähes jokaisella lapsella, oli mielikuvituskaveri. Minun kaverini nimi oli Siri. Riinan mielikuvituskaverin nimi oli Peija. Mutta miksi vain lapsilla saa olla mielikuvituskavereita, miksei meillä aikuisilla voisi olla. Joskus pahimpina hetkinä asioiden sanominen ääneen helpottaisi tilannetta. Eikä yksin ollessaan tuntisi oloaan niin yksinäiseksi. Hulluksihan sitä heti sanottaisiin, jos kadulla puhelisi näkymättömälle frendille.
Viime aikoina olen tuntenut itseni skitsofreeniseksi lentopallokentällä. Kun samaan aikaan pitää pelata ja valmentaa, niin ajatukset ovat aika sekaisin. Onneksi minkkilaumassa löytyy myös omilla aivoilla ajattelivia ja peliälyä omistavia, että ihan jokaista ei tarvitse kädestä pitäen ohjata.
Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet viime vuosina hirveästi. Onneksi nykyään osataan jo itsekin hakea apua, ja vielä ajoissa. Tahti työelämässä on kiihtynyt ja kun kaiken pitäisi tulla heti ja kaikkea pitäisi olla, niin kyllähän se on aika raastavaa. Meitä kaikkia ei ole luotu elämään sellaisessa oravanpyörässä. Sama sääntö siis pätee niin ihmiskunnassa kuin elänkunnakin, vain vahvat ja voittajat pärjäävät loppuviimein.
Mulla ei ollut mielikuvituskaveria. Missä vika? MinkkiP
VastaaPoistaMullakaan ei ollut mielikuvituskaveria lapsena. Aikuisena on koira kenelle höpöttää kun ei ole ihmisiä lähellä :)...
VastaaPoistaMalla
Voi teitä! Teillä on riittänyt selvästi puuhasteltavaa ihan itseksenne tai kavereita on ollut muutenkin tarjolla. :)
VastaaPoista