Viime aikoina, tai sanotaan tämän vuoden aikana, olen huomannut tai on tullut esille erinäisissä yhteyksissä paikkakuntasidonnaista ajattelua. Eniten tämä ajattelun näkyy siinä miten painottaa elämässään uran ja perheen.
Minähän olen hyvin urasidonnainen, kunnianhomoinen ja kuuta-taivaalta-tavoitteleva uran suhteen. Tälle juuret varmsti juontavat urheilussa. Monet urheilun kautta tulleet ystäväni ovat hyvin samanlaisia ajatusmaailman suhteen. Eli ensin yritetään päästä mahdollisimman pitkälle omalla uralla, panostetaan itseensä täysillä ja sitten vasta aletaan miettiä perhettä.
Tällaista ajattelua on paljon myös paikkakuntasidonnaisesti. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on monelle minun ikäluokkani ihmiselle tärkeää se miten menestyy töissä, miten saa elettyä taloudellisesti tasapainossa ja pidettyä itsensä kunnossa, niin fyysisesti kuin ulkoisesti. Toisin on kuitenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Siellä perhe menee monesti työuran edelle. Lapsia hankitaan useita jo alle kolmikymppisinä ja eletään sitten niiden ehdoilla. Pääkaupunkiseutulaisista kavereistani lähes kaikki ovat yli kolmikymppisi, mutta heistä vain n.5% on naimisissa ja 1%:lla on lapsia. Toisin on kuitenkin Pieksämäellä, Karkkilassa, Tampereella tai muualla Suomessa asustavilla. He ovat lähes kaikki naimisissa ja perheestä löytyy yksi tai kaksi lasta.
En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Mutta tiedän, että pääkaupunkiseudulla työelämä vaatii paljon enemmän kuin esimerkiksi jo Tampereella. Työpäivät ovat pidempiä, vaaditaan enemmän ja tehokkaampaa työskentelyä, vaaditaan sitoutumista ja kilpailu on kova. Onhan eläminenkin pääkaupunkiseudulla kalliimpaa. Täällä on pakko tehdä töitä, että saa ylipäätään elettyä peruselämää. Ja jos haluaa jotain enemmän, on työssä pyrittävä ylemmäs paremman palkan toivossa. Ja koska työelämä on haastavampaa ja rankempaa, vaatii se myös enemmän itsekkäämpää ajattelua. On itse jaksettava pyörittää omaa talouttaan, on jaksettava tsempata, että pärjää töissä. Ainakaan minulla ei ole täläl hetkellä mitään kysyä huolehtia toisesta tai toisista, kun itsekin olen välillä niin hukassa.
Yksi vaikuttava tekijä on myös urheilu-ura. Eihän sinä aikana kukaan nainen voi hankkia lapsia, sillä urahan päättyisi useinmiten siihen. Ja urheilu-uralla tottakai pätee samat säännöt kuin edellä mainitut työelämässä: on taisteltava omasta paikastaan, ettei kukaan vie sitä, kunnianhimo haluaa hamuta aina uutta mestaruutta, heikko ei saa olla. Minä en vaihtaisi päivääkään pois urheilu-uralta ja mielelläni urheilen vieläkin, varsinkin kun nyt on tullut uusia lajeja. Minä haluan yhä tehdä itselleni hienoja suorituksia, panostaa omaan kuntooni ja antaa aikaa itselleni. Ja uskon, että näin ajattelevat monet muutkin urheilu-uran takanaan omistavat naiset ja miksei miehetkin, vaikka heillä se onkin eri asia.
Tällaista lauantaiaamun pohdintaa tällä kertaa. Katsotaan mitä Olympialaiset tuovat päähäni huomenna... ;)
Minähän olen hyvin urasidonnainen, kunnianhomoinen ja kuuta-taivaalta-tavoitteleva uran suhteen. Tälle juuret varmsti juontavat urheilussa. Monet urheilun kautta tulleet ystäväni ovat hyvin samanlaisia ajatusmaailman suhteen. Eli ensin yritetään päästä mahdollisimman pitkälle omalla uralla, panostetaan itseensä täysillä ja sitten vasta aletaan miettiä perhettä.
Tällaista ajattelua on paljon myös paikkakuntasidonnaisesti. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on monelle minun ikäluokkani ihmiselle tärkeää se miten menestyy töissä, miten saa elettyä taloudellisesti tasapainossa ja pidettyä itsensä kunnossa, niin fyysisesti kuin ulkoisesti. Toisin on kuitenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Siellä perhe menee monesti työuran edelle. Lapsia hankitaan useita jo alle kolmikymppisinä ja eletään sitten niiden ehdoilla. Pääkaupunkiseutulaisista kavereistani lähes kaikki ovat yli kolmikymppisi, mutta heistä vain n.5% on naimisissa ja 1%:lla on lapsia. Toisin on kuitenkin Pieksämäellä, Karkkilassa, Tampereella tai muualla Suomessa asustavilla. He ovat lähes kaikki naimisissa ja perheestä löytyy yksi tai kaksi lasta.
En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Mutta tiedän, että pääkaupunkiseudulla työelämä vaatii paljon enemmän kuin esimerkiksi jo Tampereella. Työpäivät ovat pidempiä, vaaditaan enemmän ja tehokkaampaa työskentelyä, vaaditaan sitoutumista ja kilpailu on kova. Onhan eläminenkin pääkaupunkiseudulla kalliimpaa. Täällä on pakko tehdä töitä, että saa ylipäätään elettyä peruselämää. Ja jos haluaa jotain enemmän, on työssä pyrittävä ylemmäs paremman palkan toivossa. Ja koska työelämä on haastavampaa ja rankempaa, vaatii se myös enemmän itsekkäämpää ajattelua. On itse jaksettava pyörittää omaa talouttaan, on jaksettava tsempata, että pärjää töissä. Ainakaan minulla ei ole täläl hetkellä mitään kysyä huolehtia toisesta tai toisista, kun itsekin olen välillä niin hukassa.
Yksi vaikuttava tekijä on myös urheilu-ura. Eihän sinä aikana kukaan nainen voi hankkia lapsia, sillä urahan päättyisi useinmiten siihen. Ja urheilu-uralla tottakai pätee samat säännöt kuin edellä mainitut työelämässä: on taisteltava omasta paikastaan, ettei kukaan vie sitä, kunnianhimo haluaa hamuta aina uutta mestaruutta, heikko ei saa olla. Minä en vaihtaisi päivääkään pois urheilu-uralta ja mielelläni urheilen vieläkin, varsinkin kun nyt on tullut uusia lajeja. Minä haluan yhä tehdä itselleni hienoja suorituksia, panostaa omaan kuntooni ja antaa aikaa itselleni. Ja uskon, että näin ajattelevat monet muutkin urheilu-uran takanaan omistavat naiset ja miksei miehetkin, vaikka heillä se onkin eri asia.
Tällaista lauantaiaamun pohdintaa tällä kertaa. Katsotaan mitä Olympialaiset tuovat päähäni huomenna... ;)
Mä luulin hetken että tässä tulee tekstiä paikkakuntasidonnaisesta kannustamisesta urheilutapahtumissa...
VastaaPoistaMielenkiintoista luettavaa ja avaa lukijalle ajatuksiasi perheestä, urasta, vastuusta. Omalla kohdallani oli sinun iässäsi työurasta suunnilleen samat ajatukset. Mutta toisaalta halusin myös lapsen(lapsia). Kun 34-vuotiaana tulin äidiksi, niin solahdin äidin rooliin kuin itsestään. Pidin ainoastaan äitiysloman ja sen jälkeen töihin. Turvaverkko pojan hoidossa (=äitini) oli kallisarvoinen ja korvaamaton. Tänään en antaisi päivääkään pois ja olen (omasta mielestäni) pärjännyt ja pystynyt huolehtimaan ja antamaan pojalleni myös paljon, vaikka yksin olen hänet kasvattanutkin. Ja uraa olen kerennyt luomaan myös pojasta huolimatta ja varsinkin nyt varttuneemmalla iällä. Mutta aivan varmasti siellä etelässä on työn suhteen eri vaatimukset ja odotukset. Jossain vaiheessa täällä ei ollut edes mahdollisuutta edetä uralla omalla alallani (lamavuodet). Lapsen hoito jo työmatkojenkin takia luo teille omat erilaiset paineet ja ongelmat kuin täällä.
VastaaPoista