Tänään yritettiin voittaa pelkoa. Jo aikaisemmin kerroin pienestä pelosta moottorikelkkailua kohtaan, tänään oli aika kohdata pelot ja voittaa ne. Sami on kysellyt, että mikä siinä sitten pelottaa, enkä ole oikein osannut vastata, mutta tänään sen keksin. Sitähän minäkin pelkään, mitä nyt yleensä pelätään, kuolemaa, loukkaantumista, menetystä.
Ihan ensimmäinen kerta kelkalla oli 2005 jouluna. Silloin kaikki meni hyvin. Ilmeisesti olin niin hyvässä fyysisessä kunnossa ja reaktiot oli kohdallaan, että pikku kelkkailu ei tuntunut missään. Silloinhan vielä pelasin SM-liigassa. Seuraavilla kerroilla onkin sitten sattunut kaikenlaista. Olen ajanut päin pajukkoa Sami kyydissä, olen ajanut päin puuta ja tiåunut ojaan, olen ajanut mutkan suoraksi siten, että kelkkaa kaivettiin varmaan tunti lumipenkasta ja olen huutanut kurkku suorana, kun en uskaltanut ajaa kelkkaa alas jäistä rinnettä. Mitää vakavaa ei onneksi ole sattunut, ei edes pieniä loukkaantumisia.
Eniten moottorikelkkailussa, mökijällä ajossa ja miksei pyörällä ajossakin häiritsee, että kaikki liikkuminen maan pinnalla tapahtuu täysin teknisillä välineillä, niin jarruttaminen kuin pyörien tai telojen pyöriminen. Onhan näin autossakin, mutta siinä voi tuntea paremmin renkaisen pidon tiessä ja alusta on pitävämpi. Toiseksi häiritsee, että voin tippua kyydistä hallitsemattomasti. Autossahan näin ei voi käydä. Ja kolmanneksi, että väline kaatuu ja minä jään alle. Auto ei myöskään kaadu.
Tänään alku sujui moitteettomasti. Väylä olikin tasaista, eikä pahemmin mutkia löytynyt. Vauhti nousi helposti korkealle, mutta kelkka oli silti hallussa. Aloin pysyä hyvin Samin näköetäisyydellä ja ajoi tuntui kivalta. Meidät oikein puhallutettiinkin ja ajokortit tarkastettiin, kaikki oli kunnossa. Loppumatka olikin sitten erilaista ajoa: metsää, kapeaa ränniä, pehmeää lunta. Ja sitten lennettiin. Tällä kertaa ylämäessä, missä oli todella kapea ura. Kelkka vaan pomppasi ulos uralta ja minä putosin kelkan päältä. Oikea jalka jäi kuitenkin jumiin ja jalkapöytä on nyt melko herkkänä. Jo aikaisemmin kelkka lähti iha aukealla yhtäkkiä viemään väärään suuntaan, mutta onneksi siellä oli tilaa kääntyä. Loppumatka tultiinkin sitten hissukseen.
Minulla olisikin pari ehdotusta naisten kelkkaan, joita tuskin koskaan tullaan valmistamaan... Suksissa paremmat ohjurit, että koko kelkka kääntyy, kun sitä käännetään. Kevyempi ohjaus, ettei tarvitse käyttää joka mutkassa kaikkia voimia. Kaasu lähemmäksi kädensijaa, ettei tarvitse käyttää koko kättä pelkkään kaasuun ja pelkästään toisella kädellä ohjata. Kapeampi ohjaustanko. Ohuemmat kahvat, että käsi menee paremmin ympärille. Jarru lähemmäksi kahvaa, ettei tarvitse käyttää kuin yhtä sormea. Tasapainoisempi perä, ettei tarvitse seisoa koko painolla toisella puolella kaltevalla alustalla. Tasainen kaasu. Pehmeä penkki.
Tänään kelkassa oli hyvää penkki ja jalkojen etäisyys tangosta, oli helppo seistä. Ohjauksessa oli paljon tyhjää ennen kuin se varsinaisesti alkoi kääntää. Kaasussa oli paljon tyhjää ennen kuin se alkoi kiihtyä ja kun se kiihtyi, oli voima melko suuri. Sukset olivat todella huonot, edes Sami ei saanut kelkkaa kääntymään isolla alueella, vaikka omasta sai.
Huomatkaa minun pupunkorvat. Viime kesänä DH:ssa dyykatessani kypärän lippa meni rikki. Se laitettiin kiinni nippusiteillä, mutta nippusiteet eivät näissä tuulissa ja nopeuksissa pitäneet. Niinpä lippa halkesi ja osat oli laitettava ajankohtaisiksi pääsiäiskorviksi. =:)
Ihan ensimmäinen kerta kelkalla oli 2005 jouluna. Silloin kaikki meni hyvin. Ilmeisesti olin niin hyvässä fyysisessä kunnossa ja reaktiot oli kohdallaan, että pikku kelkkailu ei tuntunut missään. Silloinhan vielä pelasin SM-liigassa. Seuraavilla kerroilla onkin sitten sattunut kaikenlaista. Olen ajanut päin pajukkoa Sami kyydissä, olen ajanut päin puuta ja tiåunut ojaan, olen ajanut mutkan suoraksi siten, että kelkkaa kaivettiin varmaan tunti lumipenkasta ja olen huutanut kurkku suorana, kun en uskaltanut ajaa kelkkaa alas jäistä rinnettä. Mitää vakavaa ei onneksi ole sattunut, ei edes pieniä loukkaantumisia.
Eniten moottorikelkkailussa, mökijällä ajossa ja miksei pyörällä ajossakin häiritsee, että kaikki liikkuminen maan pinnalla tapahtuu täysin teknisillä välineillä, niin jarruttaminen kuin pyörien tai telojen pyöriminen. Onhan näin autossakin, mutta siinä voi tuntea paremmin renkaisen pidon tiessä ja alusta on pitävämpi. Toiseksi häiritsee, että voin tippua kyydistä hallitsemattomasti. Autossahan näin ei voi käydä. Ja kolmanneksi, että väline kaatuu ja minä jään alle. Auto ei myöskään kaadu.
Tänään alku sujui moitteettomasti. Väylä olikin tasaista, eikä pahemmin mutkia löytynyt. Vauhti nousi helposti korkealle, mutta kelkka oli silti hallussa. Aloin pysyä hyvin Samin näköetäisyydellä ja ajoi tuntui kivalta. Meidät oikein puhallutettiinkin ja ajokortit tarkastettiin, kaikki oli kunnossa. Loppumatka olikin sitten erilaista ajoa: metsää, kapeaa ränniä, pehmeää lunta. Ja sitten lennettiin. Tällä kertaa ylämäessä, missä oli todella kapea ura. Kelkka vaan pomppasi ulos uralta ja minä putosin kelkan päältä. Oikea jalka jäi kuitenkin jumiin ja jalkapöytä on nyt melko herkkänä. Jo aikaisemmin kelkka lähti iha aukealla yhtäkkiä viemään väärään suuntaan, mutta onneksi siellä oli tilaa kääntyä. Loppumatka tultiinkin sitten hissukseen.
Minulla olisikin pari ehdotusta naisten kelkkaan, joita tuskin koskaan tullaan valmistamaan... Suksissa paremmat ohjurit, että koko kelkka kääntyy, kun sitä käännetään. Kevyempi ohjaus, ettei tarvitse käyttää joka mutkassa kaikkia voimia. Kaasu lähemmäksi kädensijaa, ettei tarvitse käyttää koko kättä pelkkään kaasuun ja pelkästään toisella kädellä ohjata. Kapeampi ohjaustanko. Ohuemmat kahvat, että käsi menee paremmin ympärille. Jarru lähemmäksi kahvaa, ettei tarvitse käyttää kuin yhtä sormea. Tasapainoisempi perä, ettei tarvitse seisoa koko painolla toisella puolella kaltevalla alustalla. Tasainen kaasu. Pehmeä penkki.
Tänään kelkassa oli hyvää penkki ja jalkojen etäisyys tangosta, oli helppo seistä. Ohjauksessa oli paljon tyhjää ennen kuin se varsinaisesti alkoi kääntää. Kaasussa oli paljon tyhjää ennen kuin se alkoi kiihtyä ja kun se kiihtyi, oli voima melko suuri. Sukset olivat todella huonot, edes Sami ei saanut kelkkaa kääntymään isolla alueella, vaikka omasta sai.
Huomatkaa minun pupunkorvat. Viime kesänä DH:ssa dyykatessani kypärän lippa meni rikki. Se laitettiin kiinni nippusiteillä, mutta nippusiteet eivät näissä tuulissa ja nopeuksissa pitäneet. Niinpä lippa halkesi ja osat oli laitettava ajankohtaisiksi pääsiäiskorviksi. =:)
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Kaikki kommentit ovat tervetulleita!
Thanks for the comment! All the comments are wellcome!